RSS Feed

Suru kasvattaa

0

tammikuu 29, 2014 by Devilsusi

Olen seurannut usein läheltä surun kokemista ja useasti sitä myös itse kokenut. Syitä suruun on useita eikä ”oikeaa” surun syytä ole olemassa. Myös taso, millaisista asioista sitä kokee, on hajonnaltaan suuri. Siksi surua kokevia ihmisiä ei voi arvioida objektiivisesti, koska itse tunteen kokeminen on subjektiivista.

Monesti ihmetellään, kun joku läheisensä menettänyt on tavattoman tarmokas ja ylienerginen yleisesti hyväksytyn suruajan keskellä. Olisi yleisesti ottaen oikein vaan surra. Siis miten? Maata sängyllä ja itkeä? Muistella läheistä kuvia katselemalla ja…itkeä?

Rakkaan ihmisen menettänyt muistelee menetystään väistämättä paljon heti menetyksen jälkeen. Ja usein ne hyvät muistot aiheuttavat sitten surua, koska ymmärtää alitajuisesti että vastaavia uusia kokemuksia ei enää tule. Itseasiassa ensimmäinen tunne tästä muistelusta on kuitenkin hyvä olo ja hyvät muistot. Se tulisi muistaa. Yleensä ajan myötä tämä tunne jääkin päällimmäiseksi eikä suru saa enää otetta.

Menetykseen liittyvä suru mielletään usein kuolemaan littyväksi, mutta myös rakkauden tai ystävyyden menetys aiheuttaa surua, vaikka kuolema ei olisikaan asianosainen. Onko se suru erilainen? Vai liittyykö siihen myös pieni syyllisyys? Siis kysymys: teinkö jotain itse väärin koska menetin. Kuoleman noutaessa tätä ei tarvitse pohtia.

Väitän että suru kasvattaa henkisesti. Ihminen kokee oman tunneskaalansa äärirajoja ja kehittää näin itselleen kokemuksia, joita saattaa pystyä hyödyntämään tulevaisuudessa. Lisäksi se antaa ymmärrystä kohdata surua kokeva ihminen. Se myös antaa perspektiiviä arvostaa surun vastakohtia; iloa ja riemua.

Mutta surullinen ei tarvitse sääliä. Olipa se surun ilmaisu millainen hyvänsä. Antaa surullisen siivota, järjestellä, juosta, matkustaa, rakastaa tai vain olla ja itkeä. Antaa hänen kasvattaa itseään.


0 comments »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

− 1 = 1